Olen ahdistunut monista eri asioista. Ainoa hyvä asia elämässäni on Virpi. Minua pelottaa pahat ajatukset, jotka hiipivät alitajunnastani ajatuksen tasolle, varsinkin öisin. Äitini on hyvin vanha. Mutta mikäpä pahan tappaisi. Olen toivonut äitini kuolemaa siitä asti, kun olin kahdentoista. Pelkään etten saa ikinä anteeksi näitä ajatuksiani. Pelkään että minua rangaistaan ajatuksistani, vaikkei kukaan muu tiedä niistä mitään. Kohtelen äitiäni kunnioituksella, vaikka vihaan häntä. Koko elämäni tuntuu olevan siis kulissia. Kylillä supisevat, että olen homo. Eivät ymmärrä suhdettani Virpiin, eivät osaa kai epäillä. Jos olisin homo, muuttaisin Helsinkiin. Virpin kanssa en voi muuttaa. Vaan eivät nämä tietämättömät tuollaista käsitä. Olen miettinyt paljon äitiäni, koittanut purkaa tunteitani ja päästä kiinni siihen hetkeen, kun viha sisälläni oli kasvanut niin isoksi, että sen olemassaolon ymmärtäminen oli väistämätöntä. Minä olin kusihousu. Laskin alleni öisin vielä pitkälti yli kymmenvuotiaana. Äitini menetti usein malttinsa, otti kusiset lakanat ja pieksi niillä, läiski päin kasvojani ja huusi "kusihousu, saatanan kusihousu." Pelkäsin nukahtaa. Kun itkin väsymystäni saamatta unta, äiti huusi "laske lampaita". Niin minä aloin ajatella lampaita iltaisin. Joka ikinen ilta, minä laskin lampaita, jotka mielikuvissani juoksivat peräkanaa ja hyppäsivät matalan aidan yli, sille puolelle, missä ruoho oli vihreämpää. Jäivät siihen heiniä hamuamaan. Minä laskin niitä, ja joka yö suloisia lampaita oli satoja. Kun sain taas kusisista lakanoista korvilleni, ajattelin lampaita. Mikään ei enää sattunut laisinkaan niin paljoa.